Totaalinen bonkkaus Frankfurtissa

Ennen Frankfurtin reissua luulin tietäväni mitä on bonkkaus. Nyt ymmärrän sen detaljeja myöden. Tästä termistä johtuen reissusta tuli raskain urheilukokemukseni tähän mennessä. Mutta, mutta, palataanpa alkuun.

Saavuttiin perheen kera pelipaikoille pari päivää ennen. Samalla lennolla saapuivat myös Ilmo ja Teemu. Tero olikin jo ajellut autolla Köpiksen kautta ja saapunut Frankkuihin edellisenä päivänä. Turkin poika kuljetti meidät ystävällisesti hotelille ja niisti normaalisti ylimääräistä paalua niin kuin ammattikunnan tapoihin kuuluu. Tovin odottelun jälkee hotellin check-in, kamat kämppään, lounas ja registeröityminen kisaan vajaan puolen kilsan päässä. Homma sujui kuin tanssi. Juoksin tällä kertaa expo-alueen vauhdilla läpi, ettei lompakko ehdi edes vingahtaa mitään. Lauantaina nukuttiinkin sitten suosiolla pitkälle ja lähdettiin puolilta päivin roudaamaan fillareita ja juoksukamoja uinnin starttialueelle. Tässä vaiheessa saksalaisten kone alkoikin sitten jo hiukan yskiä. Uintistartti oli 15km päässä keskustasta ja urheilijoiden oli tarkoitus sukkuloida tuota väliä. Nooh, bussien määrä oli raakasti alimitoitettu ja riatlonistien tunkeminen busseihin pyörineen omanlainen show. Alla kuva Annalasta "palmunsa" alla bussissa.

Pelipaikoilla vihdoin vajaan puolen tunnin fillarilenkki kisareitin alkua ja tuntuipa fillari pirun hyvälle. Pikainen check-in ja T1:n tutkailu ja sitten reilun vartin uinti. Uintikin tuntui pitkästä aikaa ihan hyvälle ja kun muutaman paniikkipäivän jälkeen vapauttava tieto märkäpukujen sallimisesta kisassa tuli, niin olo alkoi olla vihdoin luottavainen ja kohtuu itsevarma. Ihan samanlaista itsevarmuutta ei kyllä ollut kuin Klagenfurtin kisaan mennessä, sillä viimeiset 2kk treeniä ja valmistautuminen eivät olleet sattuneesta syystä ihan optimaalisia. Kuitenkin, fiilis oli ihan hyvä ja ajattelin omassa päässäni, että huomenna 10h15min (1.15 uinti + 5.15 fillari + 3.37 juoksu + 8min vaihdot) on ihan tehtävissä, jos kaikki menee suurin piirtein normaalisti. Tällä kertaa en kauheesti tätä laulanut ääneen, koska Ironman-kisasta ei oikein ikinä tiedä mitä tapahtuu, enkä halunnut hirttäytyä tavoiteaikoihin tällä kertaa kiinni.

Kisa-aamu. 4.15 ylös, ”hyvin” nukutun yön jälkeen. Lila Olivia nukkui tällä kertaa enemmän kuin isä, jotenkin oli rauhatonta uni. Omat aamupalat naamariin ja busilla pelipaikoille. Ei mennyt bussimatka tälläkään kertaa kivuitta ja alkoi jo pikkasen stressata josko päästään ajoissa pelipaikoille. Paineiden tsekkaus, viimeiset viritykset ja märkäpukua päälle. Törmäsin tässä kohtaa hyväntuuliseen Alex Stubbiin, joka oli jo menossa omaan starttiinsa varttia ennen minun ja 2500 muun lähtöä. Vaihdettiin muutama sana, toivotettiin tsempit ja lähdettiin eri suuntiin. Juuri kun aloin ihmettelemään kukahan laittaisi mun iltapuvusta vetoketjun kiinni, Teemu hiippaili paikalle kuin tilauksesta. Lompsittiin hitaanlaisesti lynkkauspaikalle, muutama verryttelyveto lätäkössä ja livuttiin lähtökarsinoihin odottelemaan starttia.

Tältä uintipaikka näytti vielä kirkkaalla kelillä, mutta aamuhämärissä perin erilaiselta. Vesi tässä soramontussa oli niin sameaa, että mitään ei veden alla kyllä nähnyt, eli ihan turha oli yrittää etsiä kantapäivä katseella. Siinä kohtaa kun kantapään näki, niin se jo pamahti otsassa. Asettauduin uinnin startissa oikeaan reunaan, kun porukkaa pakautui luontaisesti vasempaan reunaan, koska reitti starttialueelle tuli siltä puolelta. Jätin kuitenkin jonkin verran kavereita oikealle puolelle, että pystyn navigoimaan heidän avullaan, koska otan happea ainoastaan oikealta. Noin puoliväliin massasta asetin ruhoni ja eikun odottamaan vapauttavaa paukkua. Vihdoin homma lähti liikkeelle ja välittömästi startin jälkeen homma meni juuri sellaiseksi hakkaamiseksi kuin alun perin aavistelinkin. Frankun starttipaikka vaan on 2500 triathlonistille aivan liian ahdas, joten väkisinkin porukka pakkautuu kasaan. Kättä tuli jatkuvasti pohkeille, reisille ja selkäänkin, mutta ei auttanut provosoitua, vaan yrittää uida vaan mahdollisimman paljon omaa uintia. Väistämättä kuitenkin frekvenssi oli alussa nopeampi kuin halusin ja liu'uttaminen heikompaa kuin pitäisi. 15-20min päästä homma vähän rauhoittui ensimmäisen kääntöpoijun jälkeen, mutta uinkin hiukan etäämmällä pahinta ryysistä. Paha sanoa kuinka paljon sain peesiapua, nimittäin näkyvyys oli ihan nolla. Kaippa siitä ryysiksestä nyt sentään jotain imuakin sai. 2.1km jälkeen pikainen rannalla käynti ja toinen vähän lyhyempi lenkki. Kakkoslenkillä homma olikin jo vähän rauhallisempaa ja sain jopa ohiteltuakin porukkaa. Oma vauhti pysyi tasaisena (lue = hitaana) koko matkan, mutta olo oli rantautuessa hyvin freesi. Tähän mennessä siis kaikki juuri niin kuin pitikin. Kävelin kohtuu rauhallisesti mäen lammikosta ylös, koska se oli jyrkähkö, märkäpuku säkkiin, kypärä & lasit päähän ja menoksi. Ilokseni huomasin, että sillä välin oli alkanut satamaan, eikä pelätystä helteestä ollut tietoakaan.

Pyörän päälle asetuttuani, aloin saman tien rauhoittamaan habitustani, että saan sykkeet mahdollisimman nopeasti alle aerobisen kynnyksen, eli 140. Lisäksi aloin hengityksen tasaannuttua samantien särpimään laimeampaa urheilujuomalitkua, jonka olin sekoittanut valmiiksi aerotankojen välissä olevaan pulloon. Frankun fillarireitti on kyllä optimaalinen tähän, sillä ensimmäiset 15km on tasaista ja pientä alamäkeä, jossa tilanteen rauhoittaminen on helppoa. Sykkeet asettuikin jo 4km jälkeen alle 140:n ja vauhti nakutti silti 40kmh. Olin ihmeissäni. Noin 20min mankeloinnin jälkeen liippasin ensimmäisen geelitöötin huiviin. Olin sekoittanut 12 kpl powerbar geelejä 0,75l juomapulloon ja laimentanut sen loppuun vedellä. Treeneissä olin harjoitellut näppituntuman, että kahdella imaisulla/puristuksella tuli noin yhden geelin verran tavaraa. Päälle oli tarkoitus ottaa aina 1-2 dl vettä satulan takana olevasta pullosta. Etupulloon vaihtelin koko ajan uutta urheilujuomaa tilalle. Ekan urheilujuomapullon sain tuhottua jo 30-40min polkemisen jälkeen ja geelisatsin otin aina vajaaseen puoleen tuntiin. Homma sujui. Ensimmäistä kertaa sain kusaistuakin lennosta jossain reilun tunnin kohdilla ja taputtelin itseäni olkapäähän, että nestettä on tullut otettua riittävästi. Pyöräilyosuudella sade vaan jatkui ja juominen oli vähän vaikeampaa kun kädet alkoi olla kohmeessa. Lisäksi juottoloita oli minun mielestä liian vähän, kun yritin pitää koko ajan vesi ja energiajuomasäilöt täysinä. Jossain vaiheessa vaan järkeilin, että tärkeämpää pitää energiajuomasäilöt koko ajan täysinä ja ajauduinkin huuhtomaan geelisekoitustani pelkästään urheilujuomalla. Kerron nämä energia/nestetouhut tarkasti, sillä oman analyysini mukaan homma sakkasi juuri tällä osa-alueella. Mutta, tähän myöhemmin.


Homma sujui siis omasta mielestäni kuin tanssi ja olin vielä ihan varma 120km kohdallakin, että 10.15 alle mennään heittämällä. Kuinka väärässä olinkaan. Tutkailin vielä kisan jälkeen mittaridataa, joka kertoo ihan samaa tarinaa. Ekan kierroksen jälkeen (tässä siis myös kolme nousua ja vastatuuliosuus kertaalleen) mun keskivauhti oli 36kmh ja keskisyke vain 137. Ja vielä 120km kohdalla, kun tuo myötätuulivoittoinen osuus oli toisen kerran takana, lukemat oli 36.5kmh ja 137. Tämän jälkeen olikin sitten hiljaisempaa. En edes vielä tajunnut vastatuuliosuudella, että jotain oli vialla. Kuvittelin, että nihkeys ja kulkemattomuus 120km eteenpäin johtui vaan tosi kovasta tuulesta, joka toki varmasti vaikutti sekin. Vasta viimeisssä nousussa alkoi hälytyskellot soimaan. Tuossa kohtaa tuulesta ei ole juurikaan vaikutusta. Samaisen mäen kiipesin tosi helposti isommalla eturattaalla ylös ja puuskutusta ei ollut edes nimeksi. Toisella kierroksella piti laittaa kaikki voimat peliin, että edes pääsin samaisen mäen ylös ja pienemmällä eturattaalla. Ajattelin kuitenkin edelleen tässä kohtaa, että 180 kilsaa saa tuntuakin kintereissä ja on se tuntunut ennenkin, mutta silti sen jälkeen pystyy juoksemaan ihan hyvin. Pyöräaika tippui lopussa dramaattisesti ja oli 5.24, eli 33.3 km/h. Ei tuokaan silti mikään huono ole.


Kalusto toimi fillarissa loistavasti. Continentalin Competitioneilla ei ollut mitään ongelmia varsinkaan rengasrikkojen muodossa, eikä rullauskaan huonolta vaikuttanut. Toki mulla oli myös ehkäisyvaahdot sisässä, ettei mitään pienempää vahinkoa edes huomaa. Rengasrikkoja oli yllättävän paljon, en tiedä johtuiko sitten sadekelistä. Jo 20km kohdalla ohitin Ilmon (oli mua nopeampi uinnissa), joka oli juuri repimässä etukiekkoa irti tien reunassa. Yritin huutaa jotain epätoivoista kannustusta. Ei tainnut kuulla. Envet toimivat loistavasti. Oli mahtava painaa vasenta kaistaa lievään alamäkeen kaikista ohi, lähes vapaalla! Jopa levykiekkomiehet jäivät näissä paikoissa imuun. Ja nyt tuli testattua myös Enven toimivuus kovassa tuulessa. Immuuni Enve (etukiekon profiili 85mm) ei tietenkään ole sivutuulelle, mutta puuskat osuu paljon vaimeammin, ennustettavammin etukiekkoon, että tule yllättäviä heittelyjä. Minun edestäni paiskautui yksi levykiekkokaveri nanosekunnissa ojanpohjalle kun tultiin eräälle peltoaukealle ja mun ei tarvinnut nostaa edes aeroasennosta pois. Toki kaveri ei varmaan ollut myöskään riittävän varuillaan, mutta kertoo vähän tuulen voimakkuudesta.


T2 hoitui rutiininomaisesti:  muutama sata metriä ennen jalat pois kengistä, pyörän kyytistä pois suoraan juoksuun, säkki narikasta ja kamojen vaihto. Nappasin vielä kenkien laittamisen ohessa yhden geelin säkistä naamariin ja vettä päälle. Tarkoitus oli ottaa tällä kertaa alku todella varovaisesti ja parin hitaamman alkukilometrin jälkeen nostaa vauhti 5min/km ja nakutella sillä niin kauan kuin pystyy. Toivottavasti maaliin. No ei ihan mennyt kuin elokuvissa. Kaksi ekaa kilsaa oli kyllä hitaat (5.30/km), mutta ne jäivät nopeimmiksi mun maratonilla. Ensimmäisistä askeleista lähtien tajusin, että nyt on jotain pahasti pielessä. Sykkeet nousi ihan tappiin, olo voimaton ja vatsassa tuntui olevan jalkapallo. Kahden kilsan juoksun jälkeen oli pakko kävellä ensimmäisen kerran. Yritin vuorotellen kaikkia mahdollista lääkitystä huoltopisteiltä: kokista, banaania, appelsiinia, urheilujuomaa, geeliä, patukkaa, pelkkää vettä ja aina sama reaktio, vatsa vaan paisui ja homma meni kävelyksi. Jo alusta lähtien oli pakko edetä sillä meiningillä, että juoksin n. 400m ja sen jälkeen kävelyä. Jos olisin tiennyt, että tämä on tätä maaliin asti, en tiedä olisinko tuohon ralliin lähtenyt. Jokatapauksessa kuvittelin koko ajan, että pakkohan tämän on hellittää hetken päästä kun edetään 7min/km kävelyvauhtia ja vedetään tavaraa koko ajan koneeseen ja tavara pysyy sisällä. Ihan virhearvio. Tavara meni kyllä kurkusta alas, mutta ei se missään vaiheessa mennyt elimistöön, vaan jäi hölskymään hyödyttömänä mahalaukkuun. Näin jälkikäteen tietty oikea ratkaisu olisi ollut työntää sormet kurkkuun ja tyhjätä mahalaukku ja yrittää sitten varovasti uudelleen. Jokatapauksessa tulkitsin jossain vaiheessa virheellisesti, ettäpelkkä vesi toimii parhaiten (sain jonkun tällaisen tankkauksen jälkeen juostua vähän helpommin ja pidempään), joten join sitten gallonakaupalla vettä ja ihmettelin ettei kuseta. Sykkeet paukutti karmeita lukuja vaikka siis käytännössä kävelin ja mummot painoivat rollaattorilla ohi. Oli se nöyryyttävää, ei voi muuta sanoa. Itku ei ollut kaukana.

Jotenkin sain kuitenkin itseni kammettua maaliin asti, vaikka huoltojoukot oli mua vetämässä jo pois radalta muutamaan otteeseen, erityisesti "juoksun" alussa olin ollut sekaisin kuin seinäkello ja täytyy myöntää, että omat muistikuvat tuolta osuudelta on kohtuu usvaiset. Kävelystä ja hitaasta vauhdista huolimatta homma vaan paheni ja hidastui loppua kohden. Maalissa olin ihan tiltissä. Teemu oli saapunut hiukan ennen mua maaliin ja olin kuulemma ottanut tanssiaskeleita siihen malliin, että talutti mut suoraan tiputukseen. Itse olin vähän sumussa tässä kohtaa. Tiputusteltassa homma ei sielläkään mennyt kuin elokuvissa, sillä kroppa oli niin kuivana nesteistä (joo, vesikään ei ollut imeytynyt mihinkään), että mun normaalisti pullollaan olevat verisuonet käsivarsista olivat kaikki painuneet sisään. Viisi eri tohtoria yritti tunnin ajan laittaa mulle tippaa kiinni. Tuloksetta. Tässä vaiheessa mulla meni hessu, marssin teltasta vastalauseista huolimatta pihalle ja aloin lapioimaan palautusjuomia kurkun kautta alas. Ja kyllä se siitä pikkuhiljaa alkoi Annalakin tokenemaan. Loppuaika 11.33 ja juoksuaika säälittävät 4.45.

Aika kova koulu siis oli energian ja nesteytyksen tärkeydestä Ironman-kisassa. Sain survottua 11 powerbarin geeliä fillarin aikana sisuksiin ja juoksun aikana paljon lisää, joten hiilarien määrästä en usko olleen tässä kohtaa kiinni. Olen aika varma siitä, että syyllinen tällä kertaa on hiilareiden ja nesteen väärä suhde. Tiukan geeliseoksen kyytipoikana olisi pitänyt juoda vain ja ainoastaan vettä. Nyt huuhtelin kylmässä kelissä geelit alas urheilujuomalla ja sitäkin niukahkosti. Lisäksi kroppa oli pyöräilyosuudella ihan kylmissään ja tiukan hiilarisekoituksen imeytyminen kroppaan varmasti vielä normaaliakin heikompaa. Tämä alkoi tuntua kehossa tuossa 120-140km pyöräilyosuuden kohdilla ja yritin siinä kohtaa vaan puristaa lisää, että pysyn hyvissä porukoissa, eikä tarvii yksin vastatuuleen puskea. Fillarin loppupuolella mulla nousi jo sykkeetkin 140-150 välille. En tätäkään registeröinyt kisan aikana kunnolla, vaikka sykemittaria tuijottelin, vaan vasta jälkikäteen mittaridataa tutkimalla.


Jälkipeleissä tuli juteltua paljon muiden suomalaisten kanssa ja lähes kaikilla oli vaikeuksia kylmän sään ja kovan vastatuulen kanssa, joka söi erityisesti juoksujalkoja. Paljon tuli juteltua myös Antin ja Alexin kanssa kun odoteltiin samaa, myöhässä olevaa Finskin lentoa Frankun kentällä kuutisen tuntia. Hienoja miehiä. Jokatapauksessa omaa limboani en pistä kyllä sateen, tuulen, enkä edes väärän vauhdinjaon piikkiin (ja vielä vähinten huonon kunnon :)), vaan syy löytyy kisan aikaisesta energia/nestetankkauksesta. Kaikki merkit kropassa viittaa siihen ja vaikka olen joskus vetänyt maksimitempossa jalat ihan kanveesiin, niin juoksu sen jälkeen ei ikinä ole ollut 5:30/km hitaampaa.


Jokatapauksessa, maaliin päästiin ja nyt tarvii vähän pitää breikkiä, sekä mietiskellä meneekö loppuvuodesta johonkin lyhyempään kisaan vielä chillailemaan ja mitä tekee ensi vuonna. Pienen tytön isänä väistämättä ajankäyttö on ollut paljon haastavampaa kuin vielä huhtikuussa, joten tämäkin pitää ottaa huomioon. 2014 olisi jokatapauksessa tarkoitus mennä Güntherin (vasta alustava suunnitelma, huom!) kanssa Rothiin. Güntherillä on Rothin poikain kanssa vielä kalavelat maksamatta ja mulla on oman ruhoni kanssa takaisinmaksun paikka. Täältä suosta noustaan vielä.