EM-kisat: Ruho petti

Tampereen EM-kisat on ohi ja vaikka oma tekeminen oli rämpimistä tällä kertaa, en jaksa olla kauhean pettynyt. Mitään tavoitteita ei oikein tähän kisaan ollut ja tunnelma oli kisan aikana aivan mahtava. Mutta, itse kisaan.

Itävallan Ironman-kisasta oli kulunut 6 viikkoa, kun EM-kisan starttilaukaus kajahti. Tämähän riittää mainiosti, ajattelin heinäkuussa. Itseasiassa viikkokin riittää, jonka jälkeen aloin jo treenaamaan suhteellisen reippaasti. Viikon taisi reenit kulkea ja sitten nitkahti. Sen jälkeen on yritetty saada päätä pinnalle ja uskottelinkin itselleni jo onnistuneeni siinä, kunnes kisassa karu totuus paljastui.

Kun uimastartti kajahti, lähdin uimaan normaalisti vasenta reunaa, aikalailla porukan häntäpäässä, mutta kuitenkin pakassa pysyen. Ulapalle asti pysyinkin porukassa, mutta meno oli alusta lähtien raskaan tuntuista. En tiedä oikein mikä oli se lopullinen syy, kun kroppa sanoi ekan kerran seis. Meninkö alun liian kovaa, hörppäsinkö kitusiini liian monta kertaa vettä vai mikä? Lopputulos oli kuitenkin se, että laatta lensi ensimmäisen kerran ennen uinnin puolta väliä ja vielä kaksi kertaa sen jälkeenkin. Uinti ei ollut varsinkaan sen jälkeen kauhean rentoa ja taisin poukkoilla itseäni keräillessä jonkusen sata metriä ylimääräistä.

Ikuisuuden kuluttua (tarkkaan ottaen 1h27), pääsin vihdoin uintiosuuden loppuun ja olo oli kamala.



Pikainen vaihto ja pyörän selkään. Sykkeet järkyttävän korkeat. Korkeathan ne on aina uinnin jälkeen, mutta yleensä laskee muutaman kilsan passailun jälkeen. Nyt ei laskenut vaikka kuinka passaili. Aloin naukkailemaan hiljalleen urheilujuomaa ja 20min jälkeen raapaisin ekan geelin huiviin. No, sehän tuli laattana pihalle aika äkäisesti. Kokeilin rauhoitella tilannetta puolisen tuntia ja kokeilin uutta geeliä. Sama peli. Alkoi tulla selväksi tässä vaiheessa, että näillä energiamäärillä loppupäivästä oli tiedossa pitkä ja epämiellyttävä.

Fillarin puoliväliin asti tiputin sitten vauhtia ja naukkailin pelkästään vettä ja aloin sitten taas varovasti kokeilla energiaa sisään. Se alkoikin vihdoin pysyä sisuksissa, mutta tässä vaiheessa se oli jo ihan liian myöhäistä, enkä pystynyt muutenkaan lapioimaan geelejä kovin tiheeseen tahtiin. Fillariosuus vaihtoineen alakanttiin 3.33. Taisi olla jotain 32.5 km/h keskari mikä on kyllä melkoista matelua, vaikka rata osittain tekninen olikin. Ja silti tuntui karseelle. Porukkaa lappasi ohi sen mitä kerkesi.



T2:lla taas kohtalaisen nopea vaihto ja läksin juoksemaan kaikesta huolimatta 5min/km vauhtia, mitä olin alunperin kuvitellut. Aika nopeasti kävi selväksi, että tänään ei juosta kovin lujaa. Kilsavauhdit tipahti parin-kolmen kilsan jälkeen 5.15-tasolle ja loppupuoliska meni lähemmäs 5.30-vauhtia. Enhän mä mennyt noin hiljaa edes täydellä matkalla! Lopussa oli jo niin henkisesti niitattu olo, etten edes enää jaksanut puristaa ihan pahimman kipurajan yli, vaan hölkkäilin kohti maalia.



Lopulta kuitenkin pääsin maaliin ajassa 7.44.59 ja fiilis oli kaikesta huolimatta hieno ja huojentunut. Maalissa odotti katsomossa ja radan puolella paljon ystäviä, tuttavia ja kadun miehiä. Kannustus oli koko fillarin ja juoksun ajan aivan sairaan hienoa ja kylmät väreet kulki selkäpiirissä koko juoksun ajan. Iloitsin muiden onnistumisista (mm. mitalistit Niina, Miikka, Jiri ja Terhi ja paljon paljon muitakin hyviä suorituksia) enkä osannut oikein olla allapäin maalissakaan. Hastin hopea ei jättänyt varmasti ketään stadionilla ollutta kylmäksi. Ja Sepolle tsemppiä toipumiseen fillariosuuden kolhuista. Se vaan hiukan otti kupoliin, että tänään piti chillailla ja nauttia kotikisasta, mutta siitä tulikin tällainen via dolorosa.

En oikein osaa tähän floppaamiseen muuta syytä keksiä kuin todeta sen päivänselvän asian, jonka kaikki muut lähimmäiset huomasivat jo viikkoja sitten: ei tainnut Annala palautua Itävallan täydeltä matkalta koskaan. Sitä vaan luulee olevansa yli-ihminen yhden onnistumisen jälkeen ja kuvittelee pystyvänsä palautuvansa täydeltä matkalta alta aikayksikön ja vielä jopa lisäämään vauhteja.

Nyt otetaan pari viikkoa sekä fyysisesti, että henkisesti etäisyyttä Triathloniin ja aletaan sen jälkeen miettiä uusia kujeita ja tavoitteita kohti Ironman Frankfurtia 8.7.2012, jonne on tullut jo ilmoittauduttua. Jatkan blogailua tässä osoitteessa jatkossakin, mutta muutan tuon otsikon, jos jotenkin osaan. Se on kuitenkin selvää, että tuo ruho, joka mut petti, saa kyllä talvella tuplamäärän ravirinkiä, notta tietää pettäneensä, eikä sitä enää toiste tee!