Ennätykset päreiksi Klagenfurtissa

Saavuimme Klagenfurtiin pari päivää ennen kisaa, että ehtii hoitaa kaikki kisarutiinit ilman paniikkia, muttei olisi liikaa aikaa murehtia itse koitosta ja tappaa aikaa. Ajeltiin rauhassa vuokra-autoilla Wienistä Klagenfurtiin, tsekattiin hotelliin sisälle ja hinauduttiin pelipaikoille ilmoittautumaan. Kun pääsin kisakeskukseen, meinasin lentää perseelleni jo tässä vaiheessa, miljöö oli mitä mahtavin: koko kisakeskus oli rakennettu Worthensee-järven kylkeen, vieressä kulki kanavanpätkä, jossa oli tarkoitus uida Ironmanin viimeiset 900m, juoksureitti kiemurteli Itävallan suosituimman lomakohteen rantaa ja maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit johon vuoret toivat siihen oman pikantin säväyksensä. Lisäksi Expo oli rakennettu kisakeskuksen kylkeen ulkoilma-Expoksi, jossa kävellessä tunnelma oli aurinkoisen rento ja puolillaan keskittyneen näköisiä, lommoposkisia ajokoiria.

Treffattiin Tapsan kanssa pikaisesti Kaitsu, Pete ja kumppanit, ilmoittauduttiin ja sitten hiippailtiinkin jo hotellille syömään ja lepäämään. Seuraavana päivänä aamupäivällä pyörän kasaus, Cerveloiden pikainen testaus (15min) kisareitillä ja lyhyt (15min) uintituntuman ylläpito kanavassa. Kapeassa, matalassa kanavassa uinti tuntui aivan mahtavalta. Tuskin maltoin odottaa, että pääsisi lapioimaan kisassa tuota samaa reittiä, satapäisen katsomon ulvoessa molemmin puolin kädenmitan päässä. Se olisi varmasti mahtava kokemus. En tosin tässä vaiheessa vielä ymmärtänyt kuinka vittumaista onkaan sovittaa tuollaiseen ränniin 2800 innokasta triathlonistia. Käytiin vielä ajamassa autolla pyöräreitti läpi ja ihmeteltiin auton penkiltä, missä ne kovat nousut muka oli? Tuntui, että koko pyöräreitti oli yhtä alamäkeä. Nooh, tämäkin arvio osoittautui seuraavana päivänä hieman hätäiseksi johtopäätökseksi. Jokatapauksessa, fiilis oli levollinen, itsevarma ja pirun hyvä. Huomenna mennään 11h alle niin että heilahtaa! Tapsalla haarukassa oli 10h30 ja hyvällä fiiliksellä oli myös Gynther sen suhteen.

Kisa-aamu. Neljältä ylös, ”hyvin” nukutun yön jälkeen, 4.20 aamupalalle hotellin alakertaan, vermeet päälle ja hotellin järjestämä raatobussi starttasi pelipaikoille jo hyvissä ajoin 4.55. Juomapullot pyöriin, reilu 9 bar ilmaa renkaisiin, pällistelyä & ihmettelyä (mm. joku älypää oli lätkinyt tahmaisia energiapatukoita koko runkonsa täyteen ajatuksena kai lapioida ne siitä hiilikuidun, ruosteen ja paskan makuisena puhelimeen) ja lopulta myös Alfauros Pete saapui paikalle, joten oltiin valmiina siirtymään uinnin starttipaikalle. Vaseliinia ruhoon, märkäpuku päälle, huurteenestoa laseihin ja illistelemään beachille eturiviin. Joo, näinkin paska uimari uskaltautui lähes eturiviin, sillä uinnin startti oli levitetty niin laajalle alueelle, että kaikki pääsivät kastautumaan lätäkköön lähes välittömästi startista. Lopulta starttilaukaus kajahti ja 2800 triathlonistia alkoi lapioimaan kohti ensimmäistä poijua 1500m päässä ulapalla. Minä mukaanlukien. Suunnitelmissa oli ottaa uinti niin kevyesti kuin vaan pystyy, sillä päivä on pitkä, arviolta 1.15-1.20 oli se haarukka johon pitäisi osua.

Uinti lähti hyvin liikkeelle ja sain heti omasta rytmistä kiinni. Vesi oli todella kirkasta ja kiitettävästi oli kantapäitä tarjolla peesattavaksi. Erityisesti laiskasti potkivat kantapäät olivat minun suosiossa, mutta perämoottorimaiset oli vähän hankalampia. Nooh, olihan samoja peesiä hakemassa pari muutakin, joten välillä meni vähän lääppimiseksi ja ekalla poijulla oli muutama jannu liiankin kiihkeästi ruhossa kiinni. Kokeilin laittaa uimalasit ekaa kertaa uimalakin alle, ettei joku urpo tempaise niitä lähtökahinoissa mukanaan. Tämä tuntuikin lähes tuonne ekalle poijulle asti hyvältä idealta, mutta sitten alkoi uimalakki lipsua tonttulakkimaisesti pois kuulasta koko ajan. Ei taas tajunnut etukäteen, että kolikon toinen puoli on tosiaan se, ettei uimalasit kiristä yhtä tiukasti tällä metodilla hattua kupolissa. Jouduin nykimään sitä muutaman sadan metrin uinnin jälkeen aina uudestaan korvien yli ja siihen sekosi välillä uintirytmi ja paloi muutenkin aikaa ihan turhaa. Ihan kohtalaisesti sain kuitenkin uitua kanavaan asti. Liu’u, kierrä vartaloa, käytä rotaatiota ja selkälihaksia, työnnä rintalihaksilla, nilkat suorana rauhallisia potkuja. Sujuu. Kanavassa alkoikin sitten Annalan syvyytysyritys oikein urakalla. Tuohon 1.15.1.20 aikaan kun ui moni mukin, niin kanavaan oli rakentunut melkoinen tulppa: ohi ei päässyt kun kanava oli täynnä kättä ja jalkaa, sekä takaa tuli yhtä innokas porukka lääppimään jalkoja ja peräosaa mun ruhosta pinnan alle. Rauhoittelin itseäni koko tuon 900m, että turha tässä on provosoitua, yrittää ohituksia tai hyperventiloitua, energiaa vaan menisi turhaa ilman vastaavaa hyötyä. Edelleen pitkä päivä edessä. Vihdoin rantauduttiin neljän tähden hotellin takapihalle, äijä ulos sardiinipurkista, märkäpuku yläosasta auki roikkumaan vyötäisille, lasit & lakki käteen ja hölkäten T1:lle.



T1:lle mennessä yritin kuikuilla kisakelloa, mutta ei näköhavaintoa. Nappasin pyöräilykamani säkistä ja olin sivusilmällä näkevinäni Tapsankin keltaisella muovilla merkatun säkin killuvan vielä koukussa. Ei perhana, ei kai Gynther taas alkanut uintiosuudella hyperventiloimaan! Tapsan kun pitäisi olla mua uinnissa jonkin verran nopeampi. Tyhjensin pyöräilykamat vaihtoteltan lattialle ja aloin sullomaan märkäpukua vaihtosäkkiin. Siinä samalla huikkasin vieressä ähisevältä makaronilta, mikä on kisa-aika. 1.20, jannu mongersi, johon mutisin itselleni, että täähän menee niin kuin suunniteltu. Cervelon housut ja paita päälle (vaihdoin siis koko pyöräilysetin, kermaperse kuin olen) ja hölkäten kohti fillaria. Sivusilmällä totesin, että Tapsan pyörä oli kadonnut, joten taputtelin karvaisia mielikuvituskäsiäni ja aloin taluttelemaan vikuroivaa Cerveloani kohti starttiviivaa. Kengät mulla oli siis polkimissa jo valmiiksi kiinni ja hyppäsin ratsun selkään ilman sukkia, niin kuin ammattilaiset. Muutama polkaisu jalat kenkien päällä polkien ja sitten sujautin ennen kääntöpaikkaa niljakkaat kinttuni Shimanon kenkiini, läpät kiinni ja äijä viideksi ja puoleksi tunniksi aeroon.

Heti kun sain sykkeen alas, olon mukavaksi ja jalat pyörimään, aloin hörppimään urheilujuomaa. Hotaisin puolivahingossa ensimmäisen tankin tyhjäksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Virhe. Kusihätä nimittäin alkoi antamaan ensimmäisiä oireita jo vajaan tunnin polkemisen jälkeen. Nappasin ensimmäisen geelin huiviin 20min kohdalla. Tarkoitus oli imeskellä näitä 25-30min välein ja ottaa mausteeksi pari proteiinipatukkaa takataskusta. Ajattelin mussuttaa kaksi patukkaani jo ekan parin tunnin aikana ennen kuin aurinko lämmittää ne ruumiinlämpöiseksi mössöksi, joka vähintäänkin sotkisi täydelliseksi hiotun leiskani säälittävän näköiseksi. Ensimmäinen 30km oli kohtuu mukavaa pyörittelyä mukavassa kelissä ja siihen alkoi muodostua jonkinlainen porukka, koska samoja jannuja pyöri välillä edessä ja välillä ohittelin itsekin (mm. Ulf Ruotsista levykiekkoinen, Ignigo Espanjasta kippurasarvineen ja ainakin seitsemän Martinia Itävallasta). Yritin ottaa peesivälin (7m) varman päälle, mutta kuitenkin hyödyntää myös peesiedun. Ensimmäinen kahdesta kovemmasta noususta oli jonkinmoinen, mutta ei nyt niin kauhean paha, ekalla kiekalla. Pidin perseen penkissä, yritin pitää sykkeet aisoissa, siinä kuitenkaan onnistumatta (syke huiteli 160 kulmilla) ja kadenssin kohtuu korkeana. Tässä vaiheessa kuitenkin olo oli vielä hyvä ja passailin.

Heti nousun jälkeen tuli pieni laskuosuus ja tasainen. Aloin ajattelemaan jo maaliviivaa ja kuvittelemaan yleisön mylvintää ja samassa etupyörä pomppasi 20cm ilmaan. Ajoin keskiviivalla asfaltissa olevaan parin sentin valomerkkiin ja meinasi tulla lusikallinen housuihin, kun kuvittelin rikkoneeni renkaan tai vanteen. Kuulostelin pari kilsaa, eikä kuulunut mitään ihmeellistä. Nyt perhana, Annala, keskity vaan siihen mankeloimiseen, äläkä unelmoi! Seuraava nousu odottikin jo 60km kohdalla ja se olikin sitten Rupertbergin seinämä, joka oli astetta vittumaisempi. Pituutta oli tuplasti edelliseen nousuun, siis 2,5km, ja pahimmillaan 12%. Ei osunut mun reidet samaan säveleen Rupertibergin kanssa, ei. Näytti olevan ylämäessä nopeus 12 km/h ja kaikki watit pelissä, mitä ruhosta lähti. Perse pysyi kyllä penkissä koko nousun, mutta sykkeet kiipesi aivan liian ylös (165), vaikka yritin kuinka passailla. Nousun päällä juottola, tankit täyteen ja kadussa luki ”aero action”. Edessä oli nimittäin 25km laskuvoittoista osuutta, jossa F9 lensi kiitettävästi eteenpäin. Yhdessä alamäessä oli tutka, johon mittautin 71 km/h ja fiilis oli mahtava. Tällä osuudella muuten vihellettiin mun takaa peesissä ollut spanieli ilmeisesti 6min penalty boxiin, kun jannu katosi kuvioista tuomariston puhuttelun jälkeen.

Eka rundi meni Garminin mukaan noin 33 km/h ja passailu edelleen päällä. Yritin säästellä muualla voimia juoksuun niin paljon kuin mahdollista, mutta nousuissa se oli aikalailla mahdotonta. Puolivälin krouvissa Kaitsu huuteli, että 5min Gyntheriin. Ei edes käynyt mielessä lähteä yrittämään kiinni, tai ehkä nanosekunnin verran ja sitten taas keskittymään vain omaan kisaan. Noin 100km yritin kusta vauhdista ja kun se ei lopulta onnistunut, oli pakko stopata kusitauolle tien reunaan. Tässä vaiheessa olin jo jonkin aikaa ajellut yksin, kun matkaseurueeni jäi edellisellä tasamaaosuudella jälkeen, joten ajattelin että tässä on hyvä sauma vessatauolle. Toisen 90km kierroksen loppuosalla alkoi jo selkä ja ruho olemaan väsynyt ja wattien tuottaminen alkoi olla yhä hankalempaa. Tämän kierroksen nousutkin olivat astetta pahemmat. Lopulta kuitenkin fillariosuus oli lopussa ja sain tuhottua 9 geeliä, 2 energiapatukkaa ja urheilujuoman määrästä ei ole tarkkaa havaintoa. Kusihätä taisi vähän rajoittaa nesteenottoa ihan turhaan. Olisi pitänyt tyhjentää pilssipumppu heti kun siltä tuntui. 400m jäljellä kertoi kyltti. Tarrat auki, jalat pois kengistä, loppumatka kenkien päällä polkien ja valmistaudutaan maihinnousuun. Siinähän se viiva jo olikin, kuski pois kyytistä ja juoksuksi. Aiperkkele, laskeuduin suoraan ison varpaan päälle. Ei nyt mitään murtumia tähän väliin, kiitos. Ei nyt millään jaksaisi juosta yhdellä jalalla maratonia, kun luovuttaakaan en osaa. Vilkaisin kelloa, 5.26 näytti pyöräilyosuus, joten sekin meni hienosti haarukkaan (33,2 km/h näytti olevan keskinopeus ja keskisyke 140), ehkä jopa liian kovaa. Juoksussa voi tulla äitiä ikävä.

Talutin Cervelon pilttuuseensa, nappasin juoksukamat naulasta ja hölkkäilin vaihtotelttaan. Pyöräilykamat säkkiin, juoksupaita päälle, lenkkarit jalkaan, geeli veden kanssa kitusiin ja jalka alkoi jo ruopimaan soraa vaihtoteltassa. Vaihdossa avustanut tyttö totesi ”you look great, you look fresh”. Vittuilikohan se? Jalat alle ja juoksuksi. Juoksu tuntui heti alussa helpolle ja oli mukava päästä pyörän selästä pois. Jonkin matkaa juostuani, huomasin kuitenkin, että syke paukkuu aikaslailla korkealla. En saanut sitä alle 150 millään, vaikka mielestäni passailin alussa. Sykkeiden piti olla alle 145 erityisesti alussa. Toisaalta juoksun alussa oli hyvin kuuma ja aurinko paistoi täydeltä terältä, joten järkeilin omasta mielestäni fiksusti, että kyllä sykkeet saa olla vähän korkeammat, kun fiilis on kuitenkin hyvä. Kaitsu ja Tuuli olivat kannustamassa heti juoksuosuuden alussa ja ”4 min Gyntheriin” kuului huuto. Juoksin edelleenkin omaa juoksua, en lähtenyt kisaamaan. Päivää oli vielä paljon jäljellä. Heti perään yleisö ulvoi ja aaltoili juostessani ohi. Omat kannustusjoukot piristivät olemusta kummasti.

Ensimmäinen 10km väliaika 51min, sehän tarkoitti tasaisella vauhdilla jotain 3.35 loppuaikaa. Tais lähteä vähän lapasesta juoksu alkumatkasta, joka kostautuu lopussa pomminvarmasti. Huoltopisteitä oli 2-3km välein, eikä tullut mieleenkään skipata yhtäkään niistä, vaikka etukäteen olinkin niin kuvitellut. Jokaisella huoltopisteellä yksi sieni lippalakin alle, toisella sienellä kastelin käsivarret ja niskan, sekä huitaisin vesilasin + kolan/energiajuoman (vuorotellen) huiviin. Yritin survoa myös geelin kerran tuntiin väkisin kurkusta alas, vaikka se ruokalaji olikin jo aika pitkälti kaluttu loppuun. Sain imettyä juoksun aikana enää 3 geeliä. Mulla ei ollut koko kisan aikana mitään näköhavaintoa kisa-ajasta. Heti juoksun alussa vastaan hölkötteli muuan Marino Vanhoenacker, jolla oli vielä vajaan kympin lenkki jäljellä. Laskeskelin nopeasti, että olen tavoitevauhdilla (3.50 marathon) noin 3h häntä perässä, joten 10h50 oli hyvinkin vielä haarukassa, jos Kolossi oli lupaamassaan 7h50 maailmanennätysvauhdissa.

Noin 15km kohdalla joku torvi yritti päästä fillarilla ohi. Onneksi oltiin vanhan kaupungin reittiosuudella, joten sain peiteltyä omilla ajolinjoillani ohitukset mutkissa täydellisesti. Lopulta fillari pääsi kuitenkin luikahtamaan ohi ja siinä samassa huomasin, että sehän olikin naisten kisan johtofillari varvaamassa minua kierroksella, jonka peesissä lönkötteli menemään Mary-Beth (teki muuten reittiennätyksen IM-debyytissään 8.43). Ja jumalauta mitkä selkälihakset! Meinasin taas kerran pyörähtää perseelleni silmäillessäni referenssinä omaa silakkamaista olemustani. Puoliväli 21km ja matka alkoi painaa. Lisäksi jo 5km kehittynyt torttuhätä alkoi kehittymään omiin sfääreihinsä. Ja vessoja ei löydy mistään. Huikkasin Kaitsulle yleisössä, että nyt on vaikeeta. Siis muutenkin kuin perätilan suhteen. Vihdoin yksinäinen koppi tököttää reitin sivussa ja syösyin sinne kaksinkerroin paketoimaan postini. Varmaan pari minuuttia tähän meni kaikenkaikkiaan, sen verran maha alkoi olla sekaisin, mutta helpotus oli melkoinen. Hyvin pian matka alkoi kuitenkin taas painaa jäsenissä ja alkoi meno olla melko tuskaisaa. Sponsorisopimuksen toivossa piti saada juoksuttamieni K-Swissien viuhkat kuvaan mukaan.

31km ja kymppi jäljellä. Hinaudun huoltopisteeltä seuraavalle ja välillä kävi mielessä löysätä vähän vauhtia ja lopettaa kiusaamasta tuttua miestä. Näin Kaitsun ja Tuulin taas yleisössä ja ilme oli varmaan jo aika tuskainen. Juuri tällöin, oikealla hetkellä ja ainoalla oikealla äänensävyllä kuului Kaitsun käsky: ”nyt saatana sä juokset sen 11h alle, matkaa on enää niin vähän”. Muuta ei tarvittu. Mä en yksinkertaisesti kehtaisi näyttäytyä maalissa ilman totaalista taistelua väsymystä vastaan. Heti perään kun näin vielä omat kannustusjoukot, eli Tapsan ja oman vaimoni kyltteineen tiesin, että loppu tulla tätä vauhtia vaikka väärin päin. Viimeiset 5km juoksin jo ihan hämärän rajamailla ja päätin tuossa vaiheessa kävellä maalissa suoraan tiputukseen. Viimeiset sadat metrit ja käännyin maalisuoralle. Yleisömeri pauhaa, musiikit huutaa kovalla, bileet on jo pystyssä ja vilkaisen maalisuoran päässä, 100m etäisyydellä olevaa kelloa: 10.40 ja sekunteja. Jäätävä aika tulossa! Tuulettelen maalisuoralla, juoksen maaliviivan yli ja tunteiden sekamelska on melkoinen. Sanoinkuvaamaton tunne, tekee mieli nauraa ja itkeä vuorotellen. Nämä on niitä hetkiä, jonka takia tätä touhua muunmuassa harrastaa. Maalissa jo odotteleekin Tapsa, joka kiihdytti lopussa loistavasti alle tavoitteen 10.29, ja Kaitsu, joka onnitteli väsyneitä Ironmaneja tuoreeltaan.



Maalissa kuulin, että Belgian poika oli pistellyt maailmanennätykset uusiksi ajalla 7.45! Iron-Petekin pääse hienosti maaliin alle tavoiteajassa 11.22. Käsittääkseni puujalka-sarjan voitto. Ja tällä tarkoitan tietenkin siis juttujen ja vitsien tasoa, en fyysistä puolta.

Lopputulokseni

Uinti 1.18.26 (tavoite asetettu marraskuussa 1.15)

Pyörä 5.26.25 (tavoite asetettu marraskuussa 5.30), keskari 33,2 km/h ja syke 140

Juoksu 3.46.11 (tavoite asetettu marraskuussa 3.50), keskari 5:22/km ja syke 151

Vaihdot 9.53 (tavoite asetettu marraskuussa 10min)

Lopputulos 10.40.55 (tavoite asetettu marraskuussa alle 11h)

Näiden lukujen valossa siis hyvä onnistuminen, mutta kyllä tuohon vielä jäi parannettavaa. Erityisesti juoksu oli nihkeää (lue = yhtä helvettiä) lähes koko ajan. Myös uinnissa ja pyörässä tuli pientä räpellystä tehtyä, joten missään nimessä täydellinen tämä kisa ei ollut. Jos se nyt ikinä tämän pituisissa otannoissa on, jossa on vielä näin paljon muuttujia.