Challenge Barcelona - Haudasta ennätykseen

Tultiin oman ja Lassen perheiden kera Espanjaan jo viikkoa ennen kisaa lomailemaan ja muutama treenikin ehdittiin vielä lähes 30 asteen paahteessa tekemään. Näistä tärkeimpänä oheisen kuvan paritempo tandemilla, jossa haettiin maksimaalisella intervallilla herkkyyttä pitkään täyden matkan kisaan. Majoituspaikkana toimi (ja toimii edelleen tätä kirjoittaessa) Castelldefels niminen kaupunki ja paikka onkin todella mukavan rauhallinen ja leppoisa lapsiperheen asumiselle.

Kisaviikon maanantaina vedettiin vielä 18km fillaritempo + 4km juoksutempo yhdistelmä 10m/s tuulessa ja kulku oli kohdallaan. Juoksuosuuden vedin 4min/km tuntumassa racing fläteillä ja Lasse löntysteli rinnalla painavilla saappaillaan. "Toivottavasti ei tarvitse juoksussa Lassen kanssa kisata", ajattelin tuossa kohtaa. Ja kuinkas kävikään.

Siirryttiin edellisen päivän aamuna Calellaan tekemään muodolisuudet ja logistiset kikkailut ja tavattiin myös kuivan kesän oravat Pete ja Juha, jotka eivät olleet ilmeisesti olleet ruoka-aikana kotona viimeiseen kuukauteen, sen verran lommolleen oli poikien posket päässeet menemään. Normaalit harhaanjohtavat neuvot, vittuilut ja viime hetken hiostukset puolin & toisin ja oltiin henkisesti ja fyysisesti valmiina mihin vain seuraavana päivänä.

Kisa-aamu valkeni tyynenä, aaltoja ei jorpakossa näkynyt nimeksikään ja lämpötilaennusteetkin vaikuttivat lähes optimaalisilta tällaista reissua varten. Steppailtiin vielä kertaalleen T1 läpi ja tuupattiin paineet renkkuihin, sekä juomapullot pyöriin kiinni ja alettiin saapastella kohti mestauspaikkaa.

Pro-lähtöjen ja paikasten starttien jälkeen viimein koitti myös minun vuoroni. Challenge-sarjan startit on siitä miellyttäviä, että niissä lähetetään porukka matkaan siedettävän kokoisissa ryhmissä (minun ryhmäni 250 henkeä) ja käsirysyltä vältytään lähes täysin. Pääsin hyvin matkaan eturivin ja keskimmäisen väliltä. Sain hyvästä rauhallisesta rytmistä kiinni välittömästi ja uin siinä pääryhmässä hyvässä peesissä. Poijut tuli näkökenttään vasta tosi lähellä ja niitä oli todella harvakseen laitettu reitille. Lisäksi tuntuma oli, että ne nyt ei ihan linjassa olleet vaan mukavaa siksakkia oli rakenneltu jo valmiiksi kohtuu haastavasti navigoitavalle reitille. Uintireitti meni aluksi siis 200m ulapalle ja siitä sitten oikealle rantaa myöden kilsaan asti. Veikkaan että tuo siivu ei niin pitkä ollut, sen verran lyhyeltä ekaan kilsaan kuljettu aika tuntui. Tämän jälkeen käännyttiin 180 astetta toiseen suuntaan ja edessä oli reilun 2km suora rannan suuntaisesti. Tässä käännöspisteessä missasin sen hyvän ryhmän ja hyvät peesit, mutta toki niitä yksittäisiä peesejä oli tarjolla jatkossakin. Pikkasen alkoi väsy painaa jossain kohtaa tätä suoraa, eikä navigointikaan ollut enää niin helppoa. Uinti ei kuitenkaan tuntunut mitenkään huonolta. Senpä takia olinkin vähän ihmeissäni jälkikäteen, kun totesin uintiaikani olleen luvattoman heikko, 1.26, eli 10min huonompi kuin olin olettanut. Epäilen kyllä edelleen vahvasti reipasta ylimatkaa ainakin osasyylliseksi, mutta olihan tuolla navigoinnin hankaluudella ja pitkän suoran ristiaallokollakin osansa. Missään nimessä en myönnä, että miehessä olisi mitään vikaa. Kaiken lisäksi vilkaisin tulostaululle rantauduttuani pelikellon näyttävän 1.32 ja kun kalkuloin starttini olleen 14min ekan ryhmän jälkeen, kuvittelin uineeni 1.18. Noh, jotain ihmeellistä oli tuossakin tapahtunut tai sitten vaan laskin väärin.

T2:lle hiippailin aluksi kuin laitapuolen kulkija, sen verran olin aallokosta sekaisin kuin seinäkello. Minna huuteli siinä rantauduttuani jotain epämääräistä, en vaan oikein rekisteröinyt mitä. Varmaan, notta "Juha meni jo vuorokausi sitten". Noh, sain kuulani toimimaan ennen vaihtotelttaa, ripeä vaihto (3.35 otti vaihto aikaa) ja hölkkäsin suikka päässä kohti malttamattomana odottelevaa Cerveloa. Juuri ennen kun kurvasin pyörärivistööni, huomasin Lilan ja Noran kannustavan aidan takana raivokkaasti. Tästähän sain järjettömästi lisäenergiaa ja lähdin pyöräosuudelle takapää sutien. Pyörän alku lähti vähän nihkeästi liikkeelle. En oikein päässyt rytmiin kiinni alkupään teknisellä osuudella ja muutaman mäki siihen alkuun rikkoi poljentaa lisää. Teknisellä osuudella oli heti kärkeen melkoista Hitchcockia, kun edellä ajavan leidin satulan takana olevat pullot hyppäsivät hidastustöyssyssä suoraan eturenkaani väylälle. Tiukalla ohjausliikkeellä suitsin Cervelon turva-alueelle ja matka jatkui.

Puolisen tuntia sain tiputella sykkeitä alas, ennen kuin alkoi lukemat miellyttämään ja sydän alkoi hakata alle 140 lukemia. Tässä kohtaa myös vauhti alkoi asettua enemmän kuin kohdilleen, sillä myös nopeusmittari alkoi hakkaamaan sopivia lukemia. Porukkaa alkoi olla kerääntynyt edes ja taakse ja alkoi olla vaikeaa pitää 10-12m peesiväliä jokapaikassa, koska aina kun jätti 12m välin, joku puikkasi ohi siihen väliin aiheuttaen jarrutusefektin. Joitakin keltaisia korttejakin siinä vilauteltiin, mutta onneksi ei omalle kohdalle osunut, sillä harmaalle alueelle joutui välillä väkisinkin. Levittelin buffet-pöydän auki ja aloin toteuttamaan tankkausta suunnitelman mukaisesti. Eka pullo pelkkää vettä, sen jälkeen puolen tunnin kohdasta eteenpäin GU-geeli 30min välein vedellä huiviin ja väliajat energiajuomaa sellainen pullo (750-800ml) tuntiin. Mulla oli lähtiessä jo kaksi valmiiksi sekoittamaani pulloa valmiiksi mukana, ja hyvä niin, sen verran kitkerät litkut olivat spanielit meikäläisen maun mukaan sekoittaneet. Ei maistunut ihan samalle kun edellisenä päivänä expossa kokeiltu kisajuoma, vaan seos oli paljon tiukempaa. Joinkin ennakoitua enemmän sitten vettä ja juoksussa en juonut energiajuomaa lainkaan ja voi olla, että se kostautui juoksussa. Mausteeksi otin powerbarin karkkeja vajaan pussillisen. Kaksi ekaa 72km kierrosta kulki aika tasan tarkkaan 36 km/h, alle aerobisen kynnyksen ja energiaa säästäen ja fiilis todella hyvä. Cervelo oli tänään liekeissä. Pikkasen ennen viimeisen kierroksen alkua, jossain 130-140km kohdilla alkoi ajamani ryhmän vauhti riittää ja lähdin pikkasen kiristäen vauhtia irti porukasta. En tiedä oliko virhe, mutta ei porukka mua enää koskaan kiinni saanut eikä niitä kääntöpaikalla näkynyt lähelläkään, mutta tuuli alkoi lopussa lisääntyä ja porukassa polkemisessa olisi ollut omat etunsa. Viimeinen rundi oli vähän lyhyempi, 30km ja sille lähdettäessä ei voinut olla huomaamatta tummanpuhuvia pilviä kisapaikan yllä. Taputtelin karvaisia käsiäni kun ajattelin, ettei tarvitse helteessä juosta, vaan sade viilentää. Noh, kolikolla on toinenenkin puolensa. Nimittäin viimeiset 20km paineltiinkin sellaisessa kaatosateessa, että vettä oli paikoitellen 10-15cm asfaltilla ja oli taas aikamoista taiteilua pysyä pystyssä kun 50-60 kmh alamäessä vauhti tyssää vesilätäkköön kuin seinään. Spanieleilla nousi jalka kaasulta heti kun alkoi vähän tihuuttamaan, mutta härmäläisille tuo toi vaan kotoisen tunteen ja niska lyötiin hiukan enemmän kyyryyn. Jokatapauksessa loppumatkan sadeosuudet, yksinajo ja varsinkin 3km tekninen pujotteluosuus hidastivat vauhtia huomattavasti ja jalkauduin hyvävoimaisena T2:lle pyöräajalla 5:07, eli n. 35.2 kmh.

T2:lla Sepukka tangolle killumaan ja äijä munaravia katokseen vaihtamaan juoksukuteita. Sade oli tässä vaiheessa taas loppunut, mutta juoksureitti, osittain hiekkaa, oli välillä aika mutainen. Pikaisesti sain vaihdon hoideltua (1.55), huoltotyttö hoiteli vaihtopussukat nätisti näytille ja johtaja murahti jotain epämääräistä kiitokseksi, sekä lompsi matkaan.

Juoksu lähti todella helpon tuntuisesti liikkeelle jarruttelin sykkeitä 145 alle alussa ja silti ekat kilsat meni äalle 4.40 aloin jo haaveilemaan jäätävästä maratonajasta. Virhe. Ensimmöäisellä käännöspaikalla (olisko 3km) Lasse tuli vastaan, heilautettiin ylävitoset ja tsempattiin toisiamme. Laskeskelin, että olen noin 2min perässä ja olin siis lähtenyt 6min myöhemmin. Hekumoin jo hetken aikaa sillä, kuinka mahtavaa olisi juosta kimpassa maaliviivan yli, mutta suitsin itseäni ja seurailin kuuliaisesti sykkeitä. Alkuperäinen ajatus oli lapioida geelejä puhelimeen 45min välein juoksussa, mutta yritin hiukan tiukentaa tahtia ja imaisin ensimmäisen jo puolen tunnin hölkän jälkeen. Juottoloita oli 3km välein ja imeskelin väliajat vettä ja kolaa. Energiajuomaan ei pystynyt enää koskemaan. Eka kierros (10km) meni hienosti, aika taisi olla 48min ja juoksu helppoa, mutta pian tämän jälkeen alkoi kasaantua tummia pilviä pääkoppaan. Ensimmäisenä tilttasi alaselkä ja jouduin varmaankin juoksemaan enemmän etureisillä, koska jo ennen puolta väliä alkoi etureidet huutamaan hoosiannaa. Vauhti alkoi hiipumaan ja tipahti aluksi 5min tasolle ja sitten 5.15 tuntumaan. Ja Lasse näytti hiipuvan samaan tahtiin, ero oli jokaisella kääntöpaikalla lähes jatkuvasti sen 2min. Siinä ennen 30km kylttiä alkoi sitten silmissä tummumaan, vilunväreitä kehossa ja aloin pelkäämään pääsenkö edes maaliin. Aloin hoipertelemaan jo juoksuradan laidasta laitaan, sekä kävelyäkin tuli muutama pätkä mukaan. Ajattelin, että nyt on pakko saada energiaa jostain ja äkkiä. Onneksi Nora ja Lila sattuivat olemaan juuri sillä kohdin katsomon puolella ja löytyihin sieltä naisten käsilaukusta myös geeli ja vesipullo (mitä sieltä ei löytyisi?). Vedin ne kitusiin ja raahauduin seuraavalle juottoasemalle, jonka tyhjäsin alusta loppuun naamariini. Pikkuhiljaa alkoi olo helpottamaan. Litmanen tuli vastaan rennon näköisenä ja ilmoitteli, että Lasse tekee kilsan päässä edessä kuolemaa. Totesin Petelle, että niin teen minäkin ja jatkoin raahustamista. Sitten yhtäkkiä alkoi päässä taas olemaan jotain elämää ja juoksu tuntui helpommalta. Ei se mitään loikkaa enää tietenkään ollut, mutta pystyin sentään juoksemaan alle 6min kilsoja 5.30-5.45 muistaakseni ja kävellä ei enää tarvinnut. Viimeiset kilsat menivät kuitenkin kohtuu usvassa kun tiesin, että Lassen kanssa menee kyllä nyt todella tiukille. En nimittäin enää nähnyt herraa viimeisellä kääntöpisteellä kun nitkahdin hetkellisesti haudan puolelle. Maalisuora. Maaliviiva. Kädet suoraksi. Ja meni ne jalatkin suoraksi. Ja eikun tiputukseen. Taas. Siitä pikkuhiljaa kun keräilin itseni, kaivoin Lassen tankkausalueella käsiini hakeuduttin perheen pariin. Veikkailtiin, että olisin vajaalla minuutilla ollut nopeampi, mutta ei sillä ollut merkitystä. Molemmat meni alle 10.30 mistä vähän etukäteen unelmoitiin ja fiilis oli loistava. Jälkikäteen selvisi, että loppuaikani oli 10.22.08 ja maratonosuus tuon rämpimisen jälkeen 3.41. Taisi olla tosin kilsan vajaa ainakin minun mittarilla, mutta en tiedä varmaksi missä kohtaa olen mittaria näpräillyt.

Vuosi sitten ajattelin, että 10h alitus voisi olla Barcelonassa tavoitteissa, mutta vuosi ei ole ollut helppo treenien kannalta monestakin syystä ja olen tähän todella tyytyväinen. Tarvii nyt miettiä mitä ensi vuonna, mutta nyt naatiskellaan, tankkaillaan ja kerätään energiaa.